Siirry pääsisältöön

Tekstit

Resepti onnistuneisiin nimiäisiin

Nyt kaksien juhlien jälkeen, minulla on vain yksi ainesosa onnistuneisiin nimiäisiin: älä stressaa vaikka stressaisitkin (vähän).

Vierastan jostain syystä vauvan nimen salaamista. Esikoisen kohdalla julkistimme nimen kutsujen yhteydessä ja nyt jälkimmäisellä kerralla vauvan nimi oli alusta alkaen kaikkien tiedossa. Sitä ei sen kummemmin suunniteltu, mutta saatoin lipsauttaa sen vahingossa kerran tai kaksi hormonihuuruissani, joten ajateltiin että hittoakos siinä sitten. Mutta jotenkin nimen salailu toisi mielestäni lisää jäykkyyttä ja jonkinlaista ohjelmanumeron pakkoa juhliin. Me halusimme vain toivottaa uuden jäsenen tervetulleeksi sukuun, juoda ja syödä hyvin. Ja nimenomaan ilman sekä vieraita että meitä kiusaannuttavia seremonioita.

Viime lauantaina siis juhlittiin. Vieraita oli parikymmentä, ihan kohtuullinen määrä. Sääksi valikoitui tähän kesään nähden loistava lähes-helteinen auringonpaiste. Siivosimme enemmän tai vähemmän aktiivisesti koko viikon. Kuitenkin lauantaiaamulle jäi…

Vauvan reppana ilman vuorokausirytmiä, melkein

Alan toistaa itseäni, mutta esikoisen kanssa asiat vain menivät eri tavoin kuin nyt. Tuolloin syöttämisen kanssa oli ongelmia (äidillä) ja pojan paino jäi jälkeen muusta kasvusta. Sairaalasta meidät laitettiin kotiin ohjeistuksella, että kolmen tunnin välein ruokaa, myös yöaikaan. Ja sitä noudatettiin tosi kirjaimellisesti, omaa epävarmuuttani herättelin tyytyväisenä unillaan nukkuvaakin tyyppiä ruualle, vaikka olisi joutanut vetää sikeitä hyvinkin.

Se etu tuossa oli kuitenkin, että vuorokausirytmi loksahti paikalleen tosi nopeasti. Päivän aikana vedettiin kolmet päikkärit, joista yleensä yhdet vähän pidemmät. Leikki ja ruokailu vuorottelivat hereilläoloaikana ja yö oli sitä itseään, lähinnä nukkumista. Se tuli hirveän luonnollisesti ja muistan olleeni hirvittävän tietoinen koko ajan siitä, kuinka kauan poika on nukkunut, milloin viimeksi syönyt ja kummasta rinnasta sekä kuinka kauan on aikaa ennen seuraavia päikkäreitä. Elämä oli todella aikataulutettua.

Voi pojat.

Nyt kuopuksen kans…

Sunnuntairaapale: Suku on pahin

Vieraat valuivat sisään tasaisena jonona. Katselin hymyillen, mutta siinä ei ollut mitään aitoa. Inhosin miehen ylipainoista Tommi-veljeä perheineen ja kiduin ikävyyksissäni kuunnellessani äitini tarinoita sienimetsältä. Kaarinakin vain mäkätti. Lapset juoksivat pitkin seiniä, tappelivat sohvatyynyistä ja vetivät mekkojaan korviin. Latasin kahvinkeitintä taukoamatta, täytin pullatarjotinta. Hössötin ja hoputin kaikkia syömään, kun ruokaakin oli niin paljon. Mutta erityisesti käskin maistaa sitä marjapiirakkaa. Mehevää, punaista ja myrkyllistä. Rakkaudella leivottua.
– Ota, ota, toinen pala vain. Sitä on lisää jos loppuu, sanoin, ja ajattelin että joku kyllä loppuu.

Istuin siinä katselemassa miten vieraat alkoivat yksi toisensa jälkeen oksentaa ja kouristella. Nyt hymyni oli sydämellinen ja aito.
Kuva: Pixabay

Tunnesyöminen ja palautuminen raskaudesta (tai kahdesta)

Kirjoitan viiden vuoden päiväkirjaa rutinoituneesti. Tiedättekö niitä sinisiä, kovakantisia kirjoja, missä vuoden jokainen päivä saa omalla sivullaan viidesti muutaman rivin ikuistusta varten? Yksi tällainen minulla on jo täynnä, toinen täyttyy kolmatta vuotta ja enää en osaisi lopettaa vaikka haluaisin jostain syystä. Tähän nykyiseen kirjaan on ikuistettu jokainen päivä molempien raskauksieni ja koko äitiyden ajalta. Vaikka muistiinpanot olisivat tyyliä vettä sataa ja kaikkia v*tuttaa, on se minulle arvokas kirja. Saan jotain perverssiä mielihyvää kun voin lukea, mitä olen kirjoittanut esim. vuotta tai kahta aiemmin, ehkä 7 kuukautta sitten jne.

Ehkä outoa?

No, nyt oli mielihyvät kaukana. Kolme vuotta sitten, ollessani seitsemännellä kuulla raskaana, olen kirjoittanut painaneeni täsmälleen saman verran mitä painan nyt, kaksi kuukautta kuopuksen syntymän jälkeen. Ja tietysti tuskailin tuolloin miten iso lukema on. Hmm.

Suhteeni painoon on ollut aina ongelmallinen. Sen ehkä voi jo arva…

Vapaakirjoittaminen työkaluna ja uusi aikakäsitys

Tällä hetkellä kirjoittaminen sujuu kivasti. Ei niinkään täällä blogin puolella, vaan muualla. Käsikirjoitus etenee ja hahmoihin alkaa kehittyä jonkinlainen kiintymyssuhde. Se on huikea fiilis, eikä ole tapahtunut kovinkaan usein omalla kohdalla. Joskus kirjoitin esimerkiksi kappaleen minkä päätteeksi päähenkilö jäi ajamaan autolla jonnekin kesäisen Suomen pikkuteistä. Ja se jäi vaivaamaan minua. Mietin sitä tyyppiä siellä ajamassa vain loputtomiin eteenpäin ja tuli pakottava tarve jatkaa tarinaa. Jotta se pääsisi sinne, minne nyt ikinä olikaan ajamassa. Nyt on vähän samaa havaittavissa, hahmot tulevat ihon alle ja ajatuksiin, niiden tekemisiä murehtii silloin kun ei vaikka jaksa murehtia oman jälkikasvunsa tekemisiä.

Kirjoittaminen on päivittäistä. Se ei edelleenkään käynnisty kovin helposti ja aktiivinen mieli keksii tekosyitä tehdä jotain muuta ensin. Mutta toistaiseksi se on edennyt ainakin lähes joka päivä. Se tuntuu mahtavalta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu että löyty…

Sunnuntairaapale: Vaunulenkillä

Kävelin soratiellä vauvan nukkuessa. Aurinko oli mennyt pilveen, linnutkin lakanneet laulamasta. Hiekka murahteli Emmaljungan renkaiden alla ja olin ajatuksissani. Päivät äitiyslomalla toistivat itseään. Pian kuulin ääntä. Takaani. Kuin teräviä raapaisuja. Peräjälkeen, sitten nopeammin. Katsoin, mutta en nähnyt mitään.
Kiihdytin kuitenkin vauhtia.
Vauva ynisi hiljaa, minä vilkuilin olkani yli vauhkona. Metsä tuntui yhtäkkiä suuremmalta, synkemmältä ja vaarallisemmalta. Pulssini löi nopeammin, nyt jo juoksin. Äänet saivat minua kiinni, kuulin jo jonkun murisevan. En tuhlannut voimia huutamiseen, juoksin lujempaa.
Se saavutti silti.

Tunsin veren suussani. Kompastuin ja kaaduin, vaunut jatkoivat matkaa. Se juoksi ohitseni ja suoraan vaunuille. Viimeisenä tekonani itkin: – Älä ota lastani.

3-vuotiaan uhma ja ilta Puuhamaassa

Vietimme kasvattavan kolmituntisen oman kylän turrevetonaulassa, Puuhamaassa. Kasvattavan ainakin vanhempien näkökulmasta. Pakko myöntää, että ehkä vähän kerjäsimmekin itsellemme ongelmia, sillä viimeiset päivät viikot ovat olleet muutenkin hieman, noh, haastavia.

En tarkalleen tiedä mikä on syy ja mikä on seuraus, mutta sen toden totta tiedän kantapään kautta mitä on uhmaikä. Uskoisin että meidän tapauksessamme sekä vanhempien että jälkikasvun tunneskaala on voimakkaampi uuden vauvan muutettua perhedynamiikkaa samanaikaisesti tämän kehitysvaiheen kanssa. Itkut ovat dramaattisempia, ilot riehakkaampia ja vihanpito melkein veristä.

Olemme kokeneet lapsen kanssa väkivaltaisen vaiheen, joka onneksi kaikessa raivokkuudessaan meni nopeasti ohi. Nyt olemme jo jonkun aikaa olleet en kuule/en tee/en tule-vaiheessa, johon kuuluu esimerkiksi päätön säntääminen kohti autotietä, nauraminen päin naamaa jos pyydetään lopettamaan jonkun asian tekeminen sekä tavaroiden heittäminen satuttamis-/ rikkom…